Kodinhoitajat vaihtuivat isiin

Kuopion murheellisten lastensurmien jälkeen on julkisuudessa keskusteltu kovasti kodinhoitajista. Hesarin tällä viikolla ilmestyneen jutun mukaan kunnat luopuivat kodinhoitajista 1990-luvulla säästösyistä. 

Aiemmin kodinhoitajan sai helposti kotiin auttamaan arjen töissä. Äitini muistelee edelleen, lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen, sitä kuinka kunnan kodinhoitaja tuli auttamaan häntä sektion jälkeen. Oli kuulemma hienoa, kun joku teki ruokaa pakkaseen, siivosi kodin ja hoiti sen tehokkaasti ja taitavasti.

Kodinhoitajakeskustelussa on unohdettu lähes tyystin se, että kodinhoitajien palveluiden vähentymisen jälkeen ovat tulleet isyyslomat. Nythän isillä on mahdollisuus pitää ainakin pari viikkoa vapaata heti vauvan synnyttyä ja myöhemmin reilu kuukausi.

Ovatko päättäjät perustelleet itselleen kodinhoitajista luopumisen sillä, että isän läsnäolo korvaa kodinhoitajan? Kyllähän kaksi vanhempaa hoitaa vauvan ja kodin.

Meillä kotona ja lähipiirissäni näin onkin, mutta se ei ole koko totuus. Edelleen tutkimusten ja esimerkiksi oman facebook-ryhmäseurantani perusteella monessa kodissa äidillä on päävastuu lapsista ja kodista. Äidin vastuu kotiasioista voi olla niin totaalista, että jossain vaiheessa väsyy väistämättä.

Monessa kodissa isä esimerkiksi rakentaa taloa, urheilee, pelaa tietokoneella, korjaa autoa tai tekee töitä eikä aikaa riitä lasten tai kodin hoitamiseen.

Vaikka ajatus tasa-arvosta ja isien vastuun kasvattamisesta on hieno ja hoivavastuuta tulee jakaa tasaisemmin, tasa-arvo ei vielä toteudu jokaisessa perheessä.

Helposti kotiin saatava kodinhoitaja voisi pelastaa äidin tai isän uupumiselta ja siisti koti, leikitetyt lapset ja ruuat pakkasessa voisivat antaa uusia voimia.

Ainakin meillä se, että mummo käy ainakin kerran viikossa leikkimässä lasten kanssa tai hoitamassa lapsia ja kehumassa lastemme ihanuutta, on lisännyt valtavasti omia voimavarojani vanhempana. Epäilen, että ilman tuota arjen apua en olisi uskaltanut edes haaveilla kolmannesta lapsesta.

Olen miettinyt luovuttiinko kodinhoitajista paitsi säästösyistä, myös siksi, että haluttiin päästä lopullisesti eroon ”piioista”? Onko kotona tehty työ liian näkymätöntä ja arvotonta eivätkä päättäjät ymmärrä sen kuormittavuutta.

Kaunokirjoitus ja eläkeläispukeutujat

Muutaman vuoden kuluttua kouluissa ei enää harjoitella kaunokirjoitusta, uutisoivat ainakin Yle, Hesari ja Savon Sanomat tällä viikolla.

Missä olivat lööpit siitä, että nyt meiltä viedään koukerot ja kauniit vihot? Iltapäivälehdethän ovat kunnostautuneet kaikenlaisilla ruokaan liittyvillä kriiseillä, kuten kuuluisalla uutisella lörtsystä, jota ei saisi sanoa enää lörtsyksi. En ole kotoisin lörtsyseudulta, joten olen varmaan jäävi, mutta mielestäni lörtsy on kopioitu ja litistetty versio lihapiirakasta.

Itse ainakin ensimmäiseksi kauhistuin kaunokirjoitusuutisesta mielensäpahoittajan tyyliin: Kuinka tässä nyt käy hienomotoriikalle, muistiinpanoille, maailman hahmottamiselle ja ylipäätään kaikelle. Lapsen elämältä menee pohja ja turvallinen kivijalka.

Selkärankareaktion jälkeen olin onnellinen viisaasta päätöksestä. Lapsieni ei enää tarvitse opetella kaunokirjoituksen pikkutarkkaa hinkkaamista. Muistatko esimerkiksi kuinka lauseen keskellä olevat r- tai v-kirjaimet kirjoitetaan oikeaoppisesti?

Pikkutarkka nipotus kuului ainakin minun ala-asteaikanani oleellisena osana koulunkäyntiin: käsityöt harsittiin käsin ja vihkoihin piirrettiin marginaalit. Marginaalien tekeminen oli jo kouluaikana mielestäni järjetöntä, jonkun tarkemman tyypin mielestä varmaan ihanaa.

Nykykoulu on toista maata tai niin ainakin haluan uskoa.

80-luvulla ei ainakaan maalaiskoulussa olisi tullut mieleenkään, että kinestettiisille oppijoille olisi annettu penkille tasapainopallot, joiden päällä voi hytkyä. Nykyisin sellaisia on kuulemma käytössä luokassa useallakin oppilaalla. 

Pari viikkoa sitten olin pudottaa silmät päästäni, kun yläasteen opettaja pumppasi ilmaa suureen hyppypatjaan läheisellä liikuntahallilla. Koululaisten jumpparata oli jotain muuta kuin meidän tamburiinin tahtiin tehty askel-askel-hyppy -liikunta.

Suurin odotuksin odottelenkin lapseni koulun alkamista parin vuoden kuluttua.

Kaunokirjoituksen sijaan koulussa opetetaan pian näppäintaitoja. Se onkin fiksua. Itsehän en yläasteella mennyt konekirjoitukseen, koska tietävänä teininä ajattelin, että se on aine, jota vain potentiaalisten sihteerien kannattaa opetella. Kuinka väärässä taas olinkaan.

Päätöksen taustalla oli se, että olin nähnyt vilauksen konekirjoitustunnista, jossa oppilaat istuivat sähkökirjoituskoneiden takana A4-lappu näppäimistön päällä ja tekivät tehtäviä. Se ei ollut innostava näky.

Toisaalta olin tuolloin varma myös siitä, ettei lukiossa kannata lukea pitkää matematiikkaa, koska en todellakaan halua mihinkään sellaiseen ammattiin, jossa siitä olisi hyötyä. Nykyisin esimerkiksi lääkärinä olisi tietty tosi kurjaa.

Toivonkin kovasti, että myös opinto-ohjaukselle olisi tapahtunut jotain kouluaikojeni jälkeen.

Päivän havainto nro 1:

Oletteko nähneet säänmukaisesti pukeutuneita yli 65-vuotiaita miehiä?

Ainakin leikkipuistossa liikkuessa ja lähipiiriä seuratessa näyttää siltä, että eläkeläispapan/vaarin/ukin perusvarustus hyisessä, sateisessa säässä on lippalakki, kangashousut, pikkutakki ja pikkukengät. Kun papat ovat seisoskelleet reilun tunnin lapsenlapsen vieressä hiekkalaatikolla alkavat nenät punoittaa melkoisesti. 

Hienoa joka tapauksessa, että seisoskelevat. Markkinoijalle tässä uudessa hiekkalaaatikonvierusryhmässä 

voisi olla hyvä paikka myydä kuoriasuja, muutosvastarinta vaan voinee olla melkoinen.

Enää pitää vain selittää lapselle, miksei lipppis ole syys/talvihattu, kun papallakin on?

Kakkaa retrokuosissa

Aloimme käyttää kestovaippoja esikoisellamme, koska olin nähnyt ystäväni käyttävän kestoja omalla vauvallaan. Homma vaikutti simppeliltä ja fiksulta: ei tarvitse kantaa vaippapaketteja kaupasta kotiin ja kotoa roskikseen. Jätteen määrä vähenee ja rahaa säästyy.

Minua ei pätkääkään kiinnostanut perehtyä hyvin monimutkaiselta vaikuttaviin ohjeisiin kestovaipoista, vaan pyysin kaveriltani listan vaipoista, joita he käyttävät ja tilasin samat tuotteet.

Pärjäsimme ensimmäisen lapsen kanssa niillä mainiosti ja toiselle ostimme muutaman uudenlaisen vaipan. Pitkään kuvittelin, että sellaista se kestojen käyttö on, kuten varmaan monella onkin.

Sittemmin on selvinnyt, että hommaan voi suhtautua monella muullakin tavalla. Teinkin listan kestovaippailijoiden alaryhmistä. Ryhmittely on kärjistävä, mutta tehty kaikella rakkaudella. Itsenikin sieltä löydän.

Kirjoitus on saanut inspiraatiota Facebookin Kestovaipat ja kantovälineet kiertoon -ryhmän seuraamisesta.

Hurahtajat. Hurahtaja rakastaa retrokuoseja ja niitä myös vaippakaappi pullottaa. Hurahduksesta kertoo se, että yhdellä lapsella erilaisia vaippoja saattaa olla satakunta, kaikkia ei ehdi koskaan käyttää. Hurahtaja ihailee, kuvaa ja silittelee kuosivaippojaan pitkin päivää. Hän kyttää fb-kirppiksillä juuri sitä himotuinta kuosia ja on valmis maksamaan siitä liian paljon, koska ”täähän on mun harrastus ja se saakin maksaa”. Jos ihania kuoseja ei vielä ole tarpeeksi, hurahtaja tilaa tutulta ompelijalta vaipan unelmakuosillaan. Rankimmin hurahtaneilla myös vaippojen imut eli se osa, joka on vaipan sisällä imemässä sitä itseään ovat unelmakuosisia. Hurahtajalle tehokas tahranpoisto on tärkeää, koska kuosi ei saa kärsiä.

Hifistelijät. Hifistelijän vauvan vaippa ei falskaa eikä vaippaämpäri haise. Jokaisessa vaipassa on sille optimaalisesti mitoitettu imu, jossa on tarkasti testattu yhdistelmä kulloinkin tarvittavia imukerroksia: nopeaa tai hidasta imua. Hifistelijä testaa kymmeniä vaippoja löytääkseen juuri sen omalle vauvalleen täydellisesti istuvan vaipan, joka on tarpeeksi tiukka reisistä ja vyötäröstä, mutta ei kuitenkaan purista liikaa. Kun lapsi kasvaa, hifistelijä käy kymmenien vaippojen ja imujen kierroksen läpi uudelleen ja uudelleen. Toimiva yövaippa on hifistelijän kovin haaste, siitä on saatava loistavasti imevä, täydellisesti istuva ja mahdollisimman ohut paketti. Vaippojen säilytystä varten hifistelijä on hankkinut roskis-pussukka -yhdistelmän, joka pitää hajut loitolla ja kädet pissattomina, kun hifistelijä siirtää vaipat säilytyksestä pesukoneeseen.

Tiedostajat. Tiedostajan vaipat ovat luonnonmateriaalia ja kotimaisia. Niissä ei ole missään vaiheessa käytetty kemikaaleja ja tiedostaja pesee ne mahdollisimman luonnonmukaisilla pesuaineilla, kuten pesupähkinöillä. Tiedostajalle kestovaippojen käyttö on osa luonnonmukaisen elämän projektia, johon kuuluu hiusten peseminen pelkällä vedellä, kuukupin käyttäminen sekä rokotteiden, lääkkeiden, lisäaineiden ja kemikaalien välttäminen.

Säästäväiset. Säästäväinen kokee suurta mielihyvää kestovaippojen tuomasta rahansäästöstä kertakäyttövaippoihin verrattuna. Säästäväinen ostaa vaipat käytettyinä ja tietää kytätä kirppareilla etenkin äitiyspakkauksen vaippoja, joita löytää puoli-ilmaiseksi. Halpoja löytöjään säästäväinen jaksaa hehkuttaa kavereilleen viikkokausia. Säästäväinen tietää mitä tehdä kuluneille pyyhkeille, koska hän tekee niistä ilmaisia imuja kestovaippoihin.

TSI eli tee se itse -ihmiset. TSI-tyypeissä on hurahtajia ja säästäväisiä, mutta edellisistä ryhmistä heidät erottaa se, että he värkkäävät vaipat itse. TSI:t jaksavat vertailla villalankojen paksuutta ja imukykyä ja kutoa eri mallisia villahousuja lapsilleen.

Osa TSI-tyypeistä vertailee kaavoja ja kankaita, koska he ompelevat vauvoilleen taskuvaippoja ja all in one -vaippoja. TSI:n onnenpäivä on, kun vaippakaappi on täynnä itsetehtyjä, toimivia ja edullisia vaippoja. Joka kerta vaippaa vaihtaessaan TSI saa ajatella, että nämä olen itse tehnyt, vauvan ja sen vaipat.

Suurpiirteiset. Suurpiirteiset pitävät kestovaippojen käyttöä fiksuna, mutta eivät jaksa perehtyä siihen kovin tarkasti. Heille on aivan sama millainen kuosi vauvan housujen alla on eikä heitä haittaa vaikka vaippa silloin tällöin (tai useamminkin) vuotaa vähän reisistä. Suurpiirteiset eivät edes tiedä, että on olemassa erilaisia kestovaippoja kuin heidän automarketista ostamansa. Suurpiirteiset säilyttävät likaisia vaippoja avonaisessa astiassa. Vaikka vaipat haisevat, suurpiirteinen ajattelee, ettei hajua tarvitse kärsiä kuin noin kolme vuotta. Suurpiirteinen tietää missä pesulämpötilassa vaipat pitää pestä eikä huuhteluainetta saa käyttää. Pesuaineeksi kelpaa se, mikä kulloinkin sattuu kaupasta mukaan tulemaan. Matkoilla suurpiirteinen käyttää kertakäyttövaippoja.

Kerrankin innostava kasvatuskirja

On vanhempia, jotka kertovat ylpeinä, etteivät ole lukeneet yhtään kirjaa lastenkasvatuksesta. Kuten ehkä aiemmasta Sinkkos-päivityksestäni voi päätellä, en itse kuulu heihin.

Lueskelen mielelläni erilaista kasvatusaiheista kirjallisuutta, en niinkään vinkkikirjoja vaan eri aiheita yleisemmällä tasolla käsitteleviä opuksia. Minua kiinnostaa ihmisen kasvaminen, kehittyminen ja psykologia. Lueskelin näistä aiheista jo ennen lapsia ja lasten kautta kiinnostus on kasvanut entisestään.

Ajattelen myös, että jos hankkisin koiran tai hevosen, lukisin taatusti erilaisia oppaita niiden hoidosta, koska ne eivät ole minulle tuttuja olentoja. Myös lapsissa ja heidän erilaisissa vaiheissaan tulee koko ajan vastaan uusia ja kiinnostavia oppimisen paikkoja.

Joskus sattuma tuo eteen erinomaisia löytöjä. Pari kuukautta sitten kirjaston kasvatuskirjoja silmäillessäni huomasin hyllyllä Raisa Cacciatoren, Erja Korteniemi-Poikelan ja Maarit Huovisen tekemä kirjan: Miten tuen lapsen ja nuoren itsetuntoa (2009).

Lainasin kirjan, koska olin kuullut Cacciatoren kiukkukirjojen olevan hyviä. Jo pikaisella silmäilyllä kirja osoittautui todella hyväksi. Se on helppolukuinen, mikä tässä elämäntilanteessa on tärkeää, sillä lukuaika on vähissä. Kirjasta voi sujuvasti lukea vain tiivistelmät tai esimerkit, mutta lukemista on vaikea jättää siihen.

Kirjan ansiona on, että siinä ei lähdetä kertomaan pelkästään, kuinka vanhempi voi tukea lapsen itsetuntoa, vaan sen näkökulma on myös vanhemmassa. Lapsen itsetuntoa on hankala tukea ennen kuin on pohtinut omaa itsetuntoaan ja sen vahvuutta eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa.

Kirja kannustaa vanhempaa eikä listaa kuinka monella tavalla voi epäonnistua. Kirja muistuttaa, että aina pitäisi muistaa etsiä hyvää lapsesta, pyrkiä olemaan läsnä ja rakentaa kotiin myönteistä ja avointa ilmapiiriä.

Suorittajatyypille se on armahtava, ja muistuttaa kuinka vanhemman on tärkeä huolehtia omasta jaksamisestaan. Aina ei myöskään tarvitse puuhata ja olla aktiivinen. On tärkeää iloita arjesta ja opettaa lapsille myös levon, rentoutumisen ja läheisyydestä nauttimisen merkitystä.

Kirjan loppuun on koottu 10 teesiä aikuisen tehtävistä lapsen itsetunnon tukemisessa. Teesilistaa voisi lukea vaikka joka viikko, niin tärkeitä ne kaikki mielestäni ovat.

Ne myös laittavat ajattelemaan lasta uudella tavalla, jos esimerkiksi kaikkea koko ajan haluava lapsi saa hermot käryämään, kirjassa muistutetaan, että haluaminen on hyvä asia. Se osoittaa, että lapsella on tavoitteita ja yritystä saavuttaa ne.

Lähes joka päivä muistelen myös ajatusta siitä, että lapsi elää omaa selviytymisensä vuoristorataa. Hänen tehtävänsä ei ole tarjota vanhemmalle helppoa elämää ja harmoniaa.

Kirja oli niin poikkeuksellisen hyvä, että päätin ostaa sen itselleni. Arvelin haluavani lueskella kirjaa vuosien mittaan uudelleen, koska se kertoo niin pikkulapsista kuin murrosikäisistäkin.

Yllätyin myönteisesti, kun kirja maksoi Adlibriksessä vain 15 euroa. Halvasta hinnasta voi päätellä, että en saa provikkaa kirjoituksesta. Kerrankin hyvää saa halvalla.

Ikioma majakka syntyy sokeripaloista

Suhtautumiseni askarteluun on kaksijakoinen. Inhoan koriste-esineitä ja turhaa tavaraa eikä kodissamme ole tilaa millekään ylimääräiselle (Lasten leluja ei kai voi pitää ylimääräisenä. Niiden virta vaikuttaa loputtomalta).

Toisaalta minusta on rentouttavaa tehdä asioita käsilläni, kunhan tekeminen ei ole pikkutarkkaa pipertämistä ja valmista tulee nopeasti.

Sovin siis hyvin askartelemaan lyhytjännitteisten alle kouluikäisten kanssa, ja onkin tosi ihanaa, että omien lasten kanssa pystyy jo värkkäilemään kaikenlaista.

Tänä syksynä olen käynyt esikoisen kanssa Arkissa eli Lasten  ja nuorten arkkitehtuurikoulussa. Vanhin lapsistamme on innokas rakentelija ja jaksaa puuhata rakennelmiensa parissa tuntikausia itsekseen. On ollut tosi virkistävää voida viettää hänen kanssaan kahdestaan 1,5 tuntia viikossa puuhassa, josta lapsi nauttii.

Itsekäs motiivini Arkkiin menemiseen oli, että saan sieltä vinkkejä lasten kanssa askartelemiseen ja voin soveltaa oppeja kotona. Olen nimittäin tehnyt aiemmin lähinnä käsitöitä enkä juurikaan sellaisia askarteluja, joita voisi lasten kanssa tehdä.

Tähän mennessä valmiiksi on tullut kuvassa oleva majakka.

Majakan ja saaren tekemiseen käytettiin tapettiliisteriä, sanomalehtisilppua, pullomaaleja (akryylimaalia), kuumaliimaa, sokeripaloja sekä erilaisia puukeppejä. Hommaan meni kolme kerhokertaa eli yhteensä 4,5 tuntia. 

Jos joku innostuu majakasta, niin tässä tiivistettynä miten se syntyy. Ensiksi isohkolle pahvinpalalle muotoillaan saaren maanmuodot. Ne tehdään tapettiliiteristä ja sanomalehtisilpusta. 

Silppusotkua kannattaa laittaa koko saaren alueelle, jotta se erottuu ympäröivästä merestä. Kallioiden kohdalle silppusotkua tulee paksummin. Hirmuisen paksuja kökkäreitä ei kannata tehdä, jotta kasat kuivuvat eivätkä homehdu. Majakan paikka kannattaa merkitä niin, että sen kohdalla on riittävän kokoinen tasainen paikka.

Lisää kuvateksti

Saaren kuivuttua se maalataan halutun väriseksi.

Varsinainen majakka on tehty sokerinpaloista. Majakka voi olla minkä mallinen tahansa, pyöreä, neliskulmainen tai siinä voi yhdistää eri muotoja. Sokeripalat yhdistetään toisiinsa kuumaliimalla. Kuumaliimaa ja pyssyjä saa marketeista. Kuumaliiman käytössä tarvitaan aikuista, koska pyssyn kärki on tulikuuma ja sen kanssa pitää olla tarkkana. 

Erilaisia rakennuksia voi saarelle tehdä niin paljon kuin jaksaa, esikoinen olisi varmaan tehnyt niitä loputtomasti. Lopuksi majakka maalataan.

Olemme tehneet tapettiliisterillä lasten kanssa myös ilma-aluksia ja isänpäivälahjaksi teimme massasta lasten kädet. Mutta niistä lisää myöhemmin.

Tunteet ja sukupolvien ketju

- Vanhempi voisi myöntää itselleen olevansa niin vihainen, että voisi kalauttaa lasta.
Ehkä hieman yllättävä sitaatti lastenpsykiatri Jari Sinkkoselta, mutta näin hän sanoi luennollaan tänään Helsingissä.

Sinkkosen mielestä uhmaikäisen lapsen tavoitteena on saada vanhempi suuttumaan, ja on terve reaktio tuntea suuttumusta. Se ei tietenkään tarkoita, että lasta voisi todellisuudessa lyödä tai hylätä vihan keskelle. Lapsen tulee saada olla vihainen ilman, että mitään tapahtuu.

Itselleni tuo alun kommentti oli luennon parasta antia, koska vahvatahtoisissa lapsissa on usein kestämistä. Omaa suuttumistaan ja totaalista turhautumistaan lapseen on vaikea sietää. Itsehän olen lapset halunnut, heidän kanssaan pitäisi osata olla aikuinen sekä hallita tunteensa. Oli ilahduttavaa kuulla, että on ihan luvallista tuntea voimakasta kiukkua lapsen toimintaa kohtaan.

En varmastikaan ole hämmennykseni kanssa yksin. Sinkkonen kertoi huomanneensa monien vanhempien olevan vaikeuksissa lapsen kiukun kanssa, koska vanhempien on vaikea sietää omaa kiukkuaan.

Olen ollut viime aikoina yllättynyt kuinka usein toisten vanhempien kanssa keskustellessa tulee vastaan se, että isovanhempien on vaikea sietää lastenlasten kiukuttelua ja huonoa käytöstä. Pienet lapsethan kiukuttelevat, jos saavat sitä tehdä, ja nykyvanhemmille korostetaan, kuinka tärkeää tunteiden näyttäminen ja sanoittaminen on.

Silti moni ihmettelee myös omia lapsiaan, ja pohtii kuinka itse ei koskaan muista suuttuneensa yhtä kovasti tai laittaneensa vanhempiaan tiukille. Voi olla, ettei omia tekosiaan muista, mutta luulen, että ainakin osaksi tässä on iso sukupolvien välinen ero.

Kysyin Sinkkoselta aiheesta ja hänen mukaansa sodalla on ollut iso vaikutus myös lasten kasvatukseen. Sota jätti vähintään sen aikana eläneeseen sukupolveen isot traumat, työtä piti tehdä hampaat irvessä eikä tunteista puhuttu. Lasten tehtävä oli olla reippaita ja tottelevaisia.

Sinkkosen mukaan tuo perintö laimenee vähitellen, sukupolvi sukupolvelta. ”Paremman” lapsuuden tavoittelussa voi tulla myös ylilyöntejä, esimerkiksi jos itse on elänyt autoritaarisen lapsuuden, voi sallia omille lapsilleen liikaakin vapautta ja päätösvaltaa.

Monen nykyvanhemman kodinperinnöstä tunnekasvatus puuttuu. Silti ja ehkä juuri siksi he yrittävät kovasti auttaa lapsiaan tunnistamaan tunteitaan ja elämään niiden kanssa aivan eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet.

Se on todella vaikea tehtävä.

Sitä helpottaa ajatus, että voi tehdä vain oman osansa sukupolvien ketjussa.

Viisi vuotta muutti kaiken

Mikä olisi niin hyvää journalismia, että siitä kannattaa maksaa? Tätä pohti Janne Zareff tänään julkaistussa kirjoituksessaan Journalisti-lehdessä.

Kotiäitinäkökulmasta vastauksen löytäminen tuohon kysymykseen on tullut yhä vaikeammaksi niiden viiden vuoden aikana, joina minulla on ollut lapsia.

Olen tilannut kahta perhelehteä. Ensimmäisen lapsen aikana Vauva-lehteä lyhyen aikaa ja nyt Perhe-lehteä puolen vuoden ajan. Lisäksi olen säännöllisesti lukenut näitä ja muita perhejulkaisuja irtonumeroina.

Olen siis maksanut lehtiyhtiöille muutaman lyhyen tilauksen verran, yhteensä ehkä viisikymmentä euroa. Olen ollut melko tyytyväinen saamaani sisältöön: se näyttää kauniilta ja on hyvin tehtyä. Monesti olen myös pettynyt, koska luvattu sisältö on jäänyt paljon pinnallisemmaksi kuin olen odottanut.

Perhelehdille on tullut viidessä vuodessa kova kilpailija sosiaalisesta mediasta ja etenkin facebookin keskusteluryhmistä.

Viisi vuotta sitten vielä lähinnä naureskelin äitien verkkokeskusteluille. Nyt seuraan niitä mielelläni.

Ensimmäisen lapsen aikana silmäilin silloin tällöin samaan aikaan odottavien äitien keskustelupalstaa Vauva-lehden keskustelupalstalla.

Tuon palstan seuraaminen tai muutkaan keskustelupalstat eivät kuitenkaan olleet kovin kiinnostavia, koska niillä oli liian erilaisia ihmisiä, liikaa hölynpölyä ja käyttöliittymä oli hankala. Nokiassani ei ollut edes nettiliittymää.

Tänä vuonna liityin sattumalta facebookissa ryhmään, jossa myydään ja ostetaan käytettyjä tuotteita, mutta käydään myös keskusteluja vanhemmuudesta. Ryhmässä on yli 6 000 jäsentä, keskustelu on jatkuvaa ja aktiivisia keskustelijoita on paljon. Älypuhelimella ryhmän seuraaminen on liiankin helppoa.

Suurimmaksi osaksi keskustelu ryhmässä pysyy asiallisena, toisin kuin moni verkkokeskustelu. Toki tuollakin on paljon epäkiinnostavia aiheita tyyliin – kattila paloi pohjaan, mitä teen? Sukkahousut ratkesivat, mistäköhän saisi uusia?

Näitä on kuitenkin vähän suhteessa keskusteluiden määrään.

Ryhmä on yksittäisten ihmisten ylläpitämä, eli ainakaan tuosta palstasta ei tipu rahaa journalisteille. Kiinnostavaa olisi tietää, kuinka paljon ylläpitäjät käyttävät omaa aikaansa palstan ylläpitoon ja seuraamiseen ja mitä he siitä kokevat saavansa.

Kun aiemmin lehdet olivat ihmisille tärkeitä, koska vain niistä näki televisio-ohjelmat, myös tuo palsta tarjoaa vastaavan funktion. Sieltä voi seurata itseä kiinnostavia myynti-ilmoituksia ja myydä omia tavaroitaan.

Monesti ryhmän keskusteluissa päästään vähintään yhtä pitkälle aiheen käsittelyssä kuin keskiverrossa lehtijutussa, kirjoittajat kertovat avoimesti omista kokemuksistaan ja näkökulmia on paljon.

Samasta aiheesta ei enää kiinnosta lukea lehtijuttua, kun on seurannut aihetta jo pitkään verkkokeskustelussa.

Fb-puheen heikkoutena on tietenkin sen sotkuisuus, koska välissä ei ole journalistia muokkaamassa kommentteja hyvin rakennetuksi kokonaisuudeksi.

En kuitenkaan koe sitä kaipaavani, koska voin poimia massasta oleellisimman.

Mistä sitten olisin valmis maksamaan, kun somessa käytävä keskustelu on kuin kelpo lehtijuttu?

Visuaalisuudesta? Ehkä.

Hyvistä tarinoista? Ehkä, tosin en ehdi lukea romaaneitakaan.

Monipuolisesta, syvällisestä tiedosta, joka pohjaa tutkimuksiin? Kyllä, kasvatusaiheisia tietokirjoja olen ostanut tänä vuonnakin. Niitä on hyvä lukea, jotta osaa poimia nettikeskusteluista sen oleellisimman.

Mikä ihmeen tuulikaappi?

Jos kodin sydän on keittiö, niin sen hermokeskus on tuulikaappi. Sen aina hiekkaisella lattialla vietän kotiäitinä todella paljon aikaa. Se on tila, josssa ei sisustuksella koreilla. Kengät, vaatteet ja sotku täyttävät sen niin tehokkaasti. Tuulikaappi on paikka, jossa uhmaikäinen ulkoa tullessaan viimeistään menettää hermonsa ja vanhemmat saavat mitata omiensa kestävyyden.

Tuulikaappi on kotiäitiyden tai -isyyden vaativa näyttämö, siinä kuraisia saappaita haalarinlenkeistä irrotellessaan tietää, että tätä hommaa tekee vain rakkaudesta lapsiinsa.

Olen monesti tuulikaapin lattialla polvillani, hikisenä lapsia pukiessani lohduttautunut tällä jo edesmenneen akatemiaprofessorin, geenitutkija Leena Palotien haastattelulla.

Siinä Palotie toteaa, ettei perheen ja työn yhdistäminen ole helppoa ja kertoo, että voisi kirjoittaa elämäkertateoksen, jonka nimeksi tulisi ”Kaaos tuulikaapissa”.

Tuo on monella tavalla lohdullista, myös perheelliset huippututkijat ja muut menestyjät ovat kanssani samassa tilanteessa, levinneiden hanskalaatikoiden, pipojen, kenkien, hiekan, hiekan ja hiekan keskellä. Tuulikaappi ei päästä ketään helpolla.

Mutta.

Samaan aikaa tuulikaappi on paikka, jonka läpi päästyään pääsee tutkimaan maailmaa ja palaamaan taas omaan kotiin. Tämä blogi kertoo näistä erilaisista tutkimusmatkoista - ja unohtaa kurat hetkeksi.

Näkymä tuulikaapista. Osa 1.

Näkymä tuulikaapista. Osa 2.

Näkymä tuulikaapista. Osa 3.