Ehkä hieman yllättävä sitaatti lastenpsykiatri Jari Sinkkoselta, mutta näin hän sanoi luennollaan tänään Helsingissä.
Sinkkosen mielestä uhmaikäisen lapsen
tavoitteena on saada vanhempi suuttumaan, ja on terve reaktio tuntea
suuttumusta. Se ei tietenkään tarkoita, että lasta voisi
todellisuudessa lyödä tai hylätä vihan keskelle. Lapsen tulee
saada olla vihainen ilman, että mitään tapahtuu.
Itselleni tuo alun kommentti oli
luennon parasta antia, koska vahvatahtoisissa lapsissa on usein
kestämistä. Omaa suuttumistaan ja totaalista turhautumistaan
lapseen on vaikea sietää. Itsehän olen lapset halunnut, heidän
kanssaan pitäisi osata olla aikuinen sekä hallita tunteensa. Oli
ilahduttavaa kuulla, että on ihan luvallista tuntea voimakasta
kiukkua lapsen toimintaa kohtaan.
En varmastikaan ole hämmennykseni
kanssa yksin. Sinkkonen kertoi huomanneensa monien vanhempien olevan
vaikeuksissa lapsen kiukun kanssa, koska vanhempien on vaikea sietää
omaa kiukkuaan.
Olen ollut viime aikoina yllättynyt
kuinka usein toisten vanhempien kanssa keskustellessa tulee vastaan
se, että isovanhempien on vaikea sietää lastenlasten kiukuttelua
ja huonoa käytöstä. Pienet lapsethan kiukuttelevat, jos
saavat sitä tehdä, ja nykyvanhemmille korostetaan, kuinka tärkeää
tunteiden näyttäminen ja sanoittaminen on.
Silti moni ihmettelee myös omia
lapsiaan, ja pohtii kuinka itse ei koskaan muista suuttuneensa yhtä
kovasti tai laittaneensa vanhempiaan tiukille. Voi olla, ettei omia
tekosiaan muista, mutta luulen, että ainakin osaksi tässä on iso
sukupolvien välinen ero.
Kysyin Sinkkoselta aiheesta ja hänen
mukaansa sodalla on ollut iso vaikutus myös lasten kasvatukseen.
Sota jätti vähintään sen aikana eläneeseen sukupolveen isot
traumat, työtä piti tehdä hampaat irvessä eikä tunteista
puhuttu. Lasten tehtävä oli olla reippaita ja tottelevaisia.
Sinkkosen mukaan tuo perintö laimenee
vähitellen, sukupolvi sukupolvelta. ”Paremman” lapsuuden
tavoittelussa voi tulla myös ylilyöntejä, esimerkiksi jos itse on
elänyt autoritaarisen lapsuuden, voi sallia omille lapsilleen
liikaakin vapautta ja päätösvaltaa.
Monen nykyvanhemman kodinperinnöstä
tunnekasvatus puuttuu. Silti ja ehkä juuri siksi he yrittävät
kovasti auttaa lapsiaan tunnistamaan tunteitaan ja elämään niiden
kanssa aivan eri tavalla kuin aiemmat sukupolvet.
Se on todella vaikea tehtävä.
Hyvä kirjoitus! Itseäni lohduttaa myös ajatus, ettei meidän sukupolvemme voi olla ensimmäinen, joka kasvattaa täysin traumattoman sukupolven. Ellemme tee samoja virheitä kuin edelliset sukupolvet, keksimme kyllä uusia. Ja silti jokainen on omalle lapselleen paras mahdollinen vanhempi.
VastaaPoista