torstai 13. marraskuuta 2014

Kerrankin innostava kasvatuskirja


On vanhempia, jotka kertovat ylpeinä, etteivät ole lukeneet yhtään kirjaa lastenkasvatuksesta. Kuten ehkä aiemmasta Sinkkos-päivityksestäni voi päätellä, en itse kuulu heihin.

Lueskelen mielelläni erilaista kasvatusaiheista kirjallisuutta, en niinkään vinkkikirjoja vaan eri aiheita yleisemmällä tasolla käsitteleviä opuksia. Minua kiinnostaa ihmisen kasvaminen, kehittyminen ja psykologia. Lueskelin näistä aiheista jo ennen lapsia ja lasten kautta kiinnostus on kasvanut entisestään.

Ajattelen myös, että jos hankkisin koiran tai hevosen, lukisin taatusti erilaisia oppaita niiden hoidosta, koska ne eivät ole minulle tuttuja olentoja. Myös lapsissa ja heidän erilaisissa vaiheissaan tulee koko ajan vastaan uusia ja kiinnostavia oppimisen paikkoja.

Joskus sattuma tuo eteen erinomaisia löytöjä. Pari kuukautta sitten kirjaston kasvatuskirjoja silmäillessäni huomasin hyllyllä Raisa Cacciatoren, Erja Korteniemi-Poikelan ja Maarit Huovisen tekemä kirjan: Miten tuen lapsen ja nuoren itsetuntoa (2009).



Lainasin kirjan, koska olin kuullut Cacciatoren kiukkukirjojen olevan hyviä. Jo pikaisella silmäilyllä kirja osoittautui todella hyväksi. Se on helppolukuinen, mikä tässä elämäntilanteessa on tärkeää, sillä lukuaika on vähissä. Kirjasta voi sujuvasti lukea vain tiivistelmät tai esimerkit, mutta lukemista on vaikea jättää siihen.

Kirjan ansiona on, että siinä ei lähdetä kertomaan pelkästään, kuinka vanhempi voi tukea lapsen itsetuntoa, vaan sen näkökulma on myös vanhemmassa. Lapsen itsetuntoa on hankala tukea ennen kuin on pohtinut omaa itsetuntoaan ja sen vahvuutta eri elämänvaiheissa ja -tilanteissa.



Kirja kannustaa vanhempaa eikä listaa kuinka monella tavalla voi epäonnistua. Kirja muistuttaa, että aina pitäisi muistaa etsiä hyvää lapsesta, pyrkiä olemaan läsnä ja rakentaa kotiin myönteistä ja avointa ilmapiiriä.

Suorittajatyypille se on armahtava, ja muistuttaa kuinka vanhemman on tärkeä huolehtia omasta jaksamisestaan. Aina ei myöskään tarvitse puuhata ja olla aktiivinen. On tärkeää iloita arjesta ja opettaa lapsille myös levon, rentoutumisen ja läheisyydestä nauttimisen merkitystä.

Kirjan loppuun on koottu 10 teesiä aikuisen tehtävistä lapsen itsetunnon tukemisessa. Teesilistaa voisi lukea vaikka joka viikko, niin tärkeitä ne kaikki mielestäni ovat.



Ne myös laittavat ajattelemaan lasta uudella tavalla, jos esimerkiksi kaikkea koko ajan haluava lapsi saa hermot käryämään, kirjassa muistutetaan, että haluaminen on hyvä asia. Se osoittaa, että lapsella on tavoitteita ja yritystä saavuttaa ne.

Lähes joka päivä muistelen myös ajatusta siitä, että lapsi elää omaa selviytymisensä vuoristorataa. Hänen tehtävänsä ei ole tarjota vanhemmalle helppoa elämää ja harmoniaa.

Kirja oli niin poikkeuksellisen hyvä, että päätin ostaa sen itselleni. Arvelin haluavani lueskella kirjaa vuosien mittaan uudelleen, koska se kertoo niin pikkulapsista kuin murrosikäisistäkin.

Yllätyin myönteisesti, kun kirja maksoi Adlibriksessä vain 15 euroa. Halvasta hinnasta voi päätellä, että en saa provikkaa kirjoituksesta. Kerrankin hyvää saa halvalla.

3 kommenttia:

  1. Tuo kirja tosiaan on poikkeuksellisen hyvä! Kasvatuskirjojen lukemisesta ahdistavaa usein tekee se, että usein ne ovat aika syyllistäviä (tai ehkä minä vain koen ne niin?). Usein tulee sellainen olo, että jos et ole jotakin tapaa noudattanut (esim. nukkunut perhepedissä ekaa kahta vuotta) niin pieleen meni ja lapsen elämä on vähintääkin pilalla. Lisäksi jokainen kirjoittaja on asioista vähän eri mieltä ja ammattinimike tai tutkinto voi kuitenkin olla sama - kuvannee sitä, että psykologian ja psykiatrian alalla ei ole yhtä totuutta. Sinkkonen pitää lapsen uhmaa terveenä ja vanhemman suututtamista lapsen tavoitteena,kuten luentoa siteerasit, Tahkokallio peräänkuuluttaa Savon Sanomissa (http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kotimaa/aikuiset-pelkaavat-lapsia/1934608) vahvoja vanhempia ja lastenpsykiatri Janna Rantala puhuu vuorotellen tottelemisen periaatteesta ja hän peräänkuuluttaa, että myös vanhemman pitäisi keskittyä kuunteleemaan lasta ja vuorotellen totella myös lapsen tahtoa ("Hyvä on, saat koota vielä yhden palapelin (vanhempi tottelee lasta), mutta sitten mennään syömään (lapsi tottelee vanhempaa)"). Tavallaan perussanoma - rakkautta, hellyyttä ja rajoja -ovat valtaosalla sama, mutta keinot ja tavat eriä. Vähemmästäkin hämmentyy ja ahdistuu. Cacciatoren kirjassa pidinkin juuri siitä, että siinä käännettiin katse myös vanhempaan itseensä ja kerrottiin itsetunnosta ylipäänsä, kuten mainitsit. Kymmenen kohdan vinkkilistalla ei tee yhtään mitään, jos ei kykene toimimaan sen mukaisesti. Useinhan lasten kanssa ne haastavat tilanteet menevät niin, että periaatteessa "tiedät", että näin ei tulisi toimia, mutta et kykene toimimaan toisellakaan tavalla. Siksi mielestäni on hyvä tutkia vähän omia toimintamalleja ja juuri siksi Cacciatoren kirja oli niin hyvä, että siinä minusta huomioitiin tämä aspekti. Kirjasta huokui hyvä armollisuus - aina voi seuraavalla kerralla tehdä paremmin! Suosittelen kaikille minäkin.

    VastaaPoista
  2. Kiv, kun olet myös tykännyt kirjasta! Mielestäni tuo 10 kohdan teesilista on hyvä vaikkei sitä aina pystyisi noudattamaankaan. Aina voi ainakin yrittää ja kun on vajonnut lapsen tasolle uhmaikäisen kanssa voi seuraavalla kerralla yrittää pysyä aikuisena.
    Ajattelen, että nuo teesit ovat periaatteita, joiden nojalla yrittää toimia lapsen kanssa joka päivä. Vaikka yksittäisissä tilanteissa ei aina niiden mukaan pysty toimimaan, ei kannata ahdistua.

    VastaaPoista
  3. Tuo on kyllä jännä (ja ärsyttävä) piirre ihmisissä, kun pitää kehua sillä ettei ole yhtään kasvatusopasta/ kirjaa lukenut. (Ja vielä silti näin ja näin monta lasta jo kasvattanut / kasvattaa.)

    VastaaPoista