lauantai 17. tammikuuta 2015

Astrid Lindgrenin elämä yllätti

Olemme lukeneet viime aikoina lapsille iltasaduksi Peppi Pitkätossua. Sain nimittäin kerrankin hankittua ( enkä vain ajatellut hankkivani) liput Helsingin kaupunginteatterin Peppi Pitkätossu -näytelmään.

En tiennyt Astrid Lindgrenistä henkilönä aiemmin juuri mitään ja minua yllättikin, kun tämän päivän Helsingin Sanomissa oli juttu uudesta Lindgrenistä tehdystä elämäkerrasta. Astrid Lindgren on saanut aviottoman lapsen 19-vuotiaana ja joutunut jättämään lapsen huostaan. Lasse-poika joutui muuttamaan moneen kertaan pienenä, ja opettelemaan kokonaan uuden kielen.

Tuo, itselleni uusi tieto, tuo uuden sävyn Lindgrenin tuotantoon. Hän ilmeisesti suri lapsen kohtaloa koko elämänsä. Iäkkäänä hän totesi, että pahin mitä lapsi pelkää on yksinjääminen.

Lindgrenin kirjoissa on paljon surua ja luopumista, mutta valtavasti myös voimaa ja iloa. Lapset ovat neuvokkaita, itsenäisiä, iloisia ja lannistumattomia. Onkin kiinnostavaa miettiä, kirjoittiko Lindgren kirjojaan Lasselle, äidistä erossa kasvaneelle pojalleen. Lindgren oli valtavan tuottoisa kirjailija ja hän teki paljon töitä. Toiko erokokemus tarpeen kirjoittaa maailmaa paremmaksi etenkin ilman äitiä tai isää kasvaville lapsille.

Yli 70-vuotiaana Lindgrenillä oli vankkoja näkemyksiä maailmasta ja hän halusi tuoda ne esiin. Pirkko Kotirinta kertoo Hesarin jutussa, että kun Lindgren vuonna 1978 sai saksalaisen rauhanpalkinnon, hän totesi, että: ”maailman kohtalo ratkeaa lastenhuoneissa, siellä luodaan pysyvän rauhan perusta. Aseistariisuminen on turhaa, ellei perhe-elämän tyranneja saada taltutettua”.

Tuo lause puhuttelee minua kovasti, minkä varmaan voi arvata, jos on lukenut aiempia blogikirjoituksiani. Huomaan myös olevani tyyppi, jota tuollaiset ylevät lauseet innostavat, ja ne antavat voimaa arkiseen taaperrukseen. Lastenhuone ei olekaan pölyinen, sotkuinen, äänekäs sekasorron keskus, vaan maailman kohtalon rakentamisen paikka. Miten mahtavan ylevää! Kohottaa kotiäidin päivää kovasti.

Lindgrenin kirjojen kotityranneista Eemelin isä on yllättänyt minut aikuisena. Lapsena luetun perusteella muistin Eemeli-kirjat hauskoista kepposista ja Eemelin hassuttelusta. Kun olen lukenut kirjoja lapsilleni, olen huomannut, että Eemelin isähän on melkoinen kuumakalle. Jos nykyvanhempi käyttäytyisi lastaan kohtaan samaan tapaan, olisi lastensuojelu ovella aika nopeasti. No, on isällä onneksi edes muutama lämpimähkö kohtaaminen poikansa kanssa.

Ehkä tuo Eemilin isän pomppaaminen kirjoista esiin noin kovasti kertoo siitä, että kotityranneille on entistä vähemmän tilaa nykymaailmassa.

Havainto arjesta, osa 3:

Ostaessani lippuja Peppi Pitkätossuun laskun loppusumma yllätti, kaksi lastenlippua ja yksi aikuisten lippu maksoivat yhteensä 84 euroa. Se on paljon se. Onneksi myös Hesarin Peppi-näytelmän kritiikissä kiinnitettiin huomiota lippujen kalliiseen hintaan.

On harmi, että Helsingin kaupungiteatterilla on lapsille tarjolla vain kahta ääripäätä: Lämpiön kahden näyttelijän melko vaatimattomasti toteutetut esitykset, joihin saa lipun alle 10 eurolla tai ison näyttämön upeasti toteutetut kalliit esitykset.

Ehkä tilat eivät mahdollista muunlaisia esityksiä. Siksi kuulostaakin hyvältä, että Kansallisteatteria remontoidessa sinne tehtäisiin useita pienempiä näyttämöitä. Toivottavasti niissä esitetään myös kohtuuhintaista lastenteatteria.

Tosin valittaminen on Helsingissä varsin turhaa, eri puolilla kaupunkia sijaitsevissa kulttuurikeskuksissa esitetään jatkuvasti useita eri lastennäytelmiä. Liput niihin ovat yleensä tosi edullisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti