Riivatun kakara ja naapureiden kolehti

Miltä tuntuu, kun koko naapurusto haluaisi päästä lapsestasi eroon? Monelle vanhemmalle tämä on varmasti aika vieras ajatus. Miksi ihmeessä joku ajattelisi, ettei lapseni ole toivottu tyyppi lähiympäristössään.

Kuitenkin osalle vanhemmista lähiympäristön nurja suhtautuminen omaan lapseen on hyvinkin tuttua. Erityisen vilkkaat, sosiaalisesti haastavat ja helposti tulistuvat lapset joutuvat monesti hankauksiin naapureiden ja toisten lasten kanssa. Kun tietyn lapsen toiminta synnyttää riitaa kaveriporukassa tai tietty lapsi keksii aina ne hulluimmat ideat, ei kavereiden vanhemmilta tai muilta lähiympäristön aikuisilta välttämättä riitä ymmärrystä lasta kohtaan.

Tuskin tilanne on kuitenkaan niin paha kuin Eemeli-kirjassa kuvataan. Itseni tämä kirjan kohta sai miettimään, kuinka vahvana äiti tuossa tilanteessa jaksaa puolustaa lastaan ja uskoa tähän kaikesta huolimatta.

Eemelistä kertovassa tarinassa kissankulmalaiset keräävät kolehdin, jotta voivat lähettää Eemelin Amerikkaan. He ovat niin läpeensä kyllästyneitä Eemelin metkuihin, että antavat rahaa päästäkseen Eemelistä eroon. Tuohon aikaan rahat olivat maaseudulla vähissä eli motivaation Eemelistä eroon pääsemiseksi on pitänyt olla kova.

Mitä tekee Eemelin äiti, kun kyläläiset kiikuttavat kolehtirahoja hänelle? Hän hätää rahantuojat pois, käskee heitä häpeämään ja muistuttaa, että Eemeli on hyvä poika.

Äidin rakkaus kestää, vaikka koko kylä syrjii. 

Astrid Lindgrenin elämä yllätti

Olemme lukeneet viime aikoina lapsille iltasaduksi Peppi Pitkätossua. Sain nimittäin kerrankin hankittua ( enkä vain ajatellut hankkivani) liput Helsingin kaupunginteatterin Peppi Pitkätossu -näytelmään.

En tiennyt Astrid Lindgrenistä henkilönä aiemmin juuri mitään ja minua yllättikin, kun tämän päivän Helsingin Sanomissa oli juttu uudesta Lindgrenistä tehdystä elämäkerrasta. Astrid Lindgren on saanut aviottoman lapsen 19-vuotiaana ja joutunut jättämään lapsen huostaan. Lasse-poika joutui muuttamaan moneen kertaan pienenä, ja opettelemaan kokonaan uuden kielen.

Tuo, itselleni uusi tieto, tuo uuden sävyn Lindgrenin tuotantoon. Hän ilmeisesti suri lapsen kohtaloa koko elämänsä. Iäkkäänä hän totesi, että pahin mitä lapsi pelkää on yksinjääminen.

Lindgrenin kirjoissa on paljon surua ja luopumista, mutta valtavasti myös voimaa ja iloa. Lapset ovat neuvokkaita, itsenäisiä, iloisia ja lannistumattomia. Onkin kiinnostavaa miettiä, kirjoittiko Lindgren kirjojaan Lasselle, äidistä erossa kasvaneelle pojalleen. Lindgren oli valtavan tuottoisa kirjailija ja hän teki paljon töitä. Toiko erokokemus tarpeen kirjoittaa maailmaa paremmaksi etenkin ilman äitiä tai isää kasvaville lapsille.

Yli 70-vuotiaana Lindgrenillä oli vankkoja näkemyksiä maailmasta ja hän halusi tuoda ne esiin. Pirkko Kotirinta kertoo Hesarin jutussa, että kun Lindgren vuonna 1978 sai saksalaisen rauhanpalkinnon, hän totesi, että: ”maailman kohtalo ratkeaa lastenhuoneissa, siellä luodaan pysyvän rauhan perusta. Aseistariisuminen on turhaa, ellei perhe-elämän tyranneja saada taltutettua”.

Tuo lause puhuttelee minua kovasti, minkä varmaan voi arvata, jos on lukenut aiempia blogikirjoituksiani. Huomaan myös olevani tyyppi, jota tuollaiset ylevät lauseet innostavat, ja ne antavat voimaa arkiseen taaperrukseen. Lastenhuone ei olekaan pölyinen, sotkuinen, äänekäs sekasorron keskus, vaan maailman kohtalon rakentamisen paikka. Miten mahtavan ylevää! Kohottaa kotiäidin päivää kovasti.

Lindgrenin kirjojen kotityranneista Eemelin isä on yllättänyt minut aikuisena. Lapsena luetun perusteella muistin Eemeli-kirjat hauskoista kepposista ja Eemelin hassuttelusta. Kun olen lukenut kirjoja lapsilleni, olen huomannut, että Eemelin isähän on melkoinen kuumakalle. Jos nykyvanhempi käyttäytyisi lastaan kohtaan samaan tapaan, olisi lastensuojelu ovella aika nopeasti. No, on isällä onneksi edes muutama lämpimähkö kohtaaminen poikansa kanssa.

Ehkä tuo Eemilin isän pomppaaminen kirjoista esiin noin kovasti kertoo siitä, että kotityranneille on entistä vähemmän tilaa nykymaailmassa.

Havainto arjesta, osa 3:

Ostaessani lippuja Peppi Pitkätossuun laskun loppusumma yllätti, kaksi lastenlippua ja yksi aikuisten lippu maksoivat yhteensä 84 euroa. Se on paljon se. Onneksi myös Hesarin Peppi-näytelmän kritiikissä kiinnitettiin huomiota lippujen kalliiseen hintaan.

On harmi, että Helsingin kaupungiteatterilla on lapsille tarjolla vain kahta ääripäätä: Lämpiön kahden näyttelijän melko vaatimattomasti toteutetut esitykset, joihin saa lipun alle 10 eurolla tai ison näyttämön upeasti toteutetut kalliit esitykset.

Ehkä tilat eivät mahdollista muunlaisia esityksiä. Siksi kuulostaakin hyvältä, että Kansallisteatteria remontoidessa sinne tehtäisiin useita pienempiä näyttämöitä. Toivottavasti niissä esitetään myös kohtuuhintaista lastenteatteria.

Tosin valittaminen on Helsingissä varsin turhaa, eri puolilla kaupunkia sijaitsevissa kulttuurikeskuksissa esitetään jatkuvasti useita eri lastennäytelmiä. Liput niihin ovat yleensä tosi edullisia.

Toisten arvostamisen tärkeydestä

Ranska viettää tänään kansallista surupäivää Charlie Hebdo -lehteen eilen tehdyn terrori-iskun vuoksi. Iskun järkyttävyyttä lisää, että se kohdistui samalla myös sananvapautta kohtaan, vaikka kyseinen julkaisu onkin ilmeisesti koetellut hyvän maun rajoja rajustikin.

Olen katsellut useana päivänä Schindlerin lista -elokuvaa (useana tosiaan, koska illalla on rajattu aika katsoa televisiota ja pian alkaakin nukuttaa). Elokuvan tuomat ajatukset yhdistettynä Ranskan iskuun ovat surullisia, mutta toisaalta antavat pontta sille, miten tärkeää tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolustaminen on joka tasolla jatkuvasti.

Olen nähnyt Schindlerin listan monta kertaa, ensimmäisen kerran lukiolaisena, jolloin kävimme luokan kanssa katsomassa sen elokuvissa. Natsien kauheudet järkyttivät silloinkin, mutta vahvasti kosketti myös Oskar Schindlerin charmi ja pelimiehen taidot.

Nykyisessä elämäntilanteessa elokuvaa katselee uudesta näkökulmasta. Mietin, minkä ikäisten lasten kanssa sen voisi katsella ja mitä puhuisin elokuvasta heidän kanssaan.

Miten kertoa lapsille natsien teoista ja miten he voivat käsittää nuo kauheudet, kun en niitä itsekään käsitä? Eivät kai lapseni joudu elämään yhteiskunnassa, jossa ihmisoikeudet on unohdettu?

Schindlerin listaa katsellessa tulee aina ihmeteltyä, miten ihmiset ovat pystyneet tekemään niin järkyttäviä tekoja. Mitä tavalliset ihmiset ovat ajatelleet, kun tuhkasade on satanut kaduille? Kuinka juutalaisia on voitu vihata niin paljon?

On helppo ajatella, että se oli silloin, ja hirveyksistä on otettu opiksi. Kuitenkin esimerkiksi nettikeskusteluja lukiessa alkaa tuntua, että aika helposti ihmiset saa yllytettyä vihaan ja ehkä äärimmäisiin tekohin. Esimerkiksi erilaisia virkamiehiä sätitään netissä valtavalla raivolla, jopa tappouhkauksia antaen.

Kotiäitinä mietin, kuinka olla lastensa kanssa niin, että heistä kasvaisi oikeudenmukaisia ja toisia arvostavia ihmisiä.

On paljon helpompaa määrittää lasten hoitoa sen mukaan syöttääkö lapsilleen valmisruokaa vai kotiruokaa, ulkoileeko monta kertaa päivässä, sormiruokaileeko vauva ja kauanko imettää kuin sen mukaan mihin arvoihin lastaan kasvattaa.

Siksi etenkin julkisuudessa keskustellaan paljon kasvatuksen pinnasta, ei niinkään arvoista kuten oikeudenmukaisuuteen tai toisten kunnioittamiseen kasvattamisesta. Ehkä ne ovat monelle niin itsestäänselviä arvoja, ettei niitä tarvitse erikseen tuoda esille.

Jotenkin vaan tässä maailmantilanteessa ne tuntuvat äärimmäisen tärkeiltä eivätkä ollenkaan itsestäänselviltä. 

Kuvalähde: Twitter

Miniasuntojen ratkaisuja myös perheille

Tänään Hesarissa Tuomas Niskakangas kirjoitti jutussaan pääkaupunkiseudun kaavoittamisesta ja sen vaikeudesta (en löytänyt juttua netistä). Koska tonttimaata tuntuu olevan vaikea saada tehokkaasti käyttöön, näyttää väistämättömältä, että asuntojen hinnat vain nousevat nykyisestä. Jutun mukaan maan sisäinen muuttoliike jatkuu ainakin 20 – 30 vuotta.

Omassa elämässäni tämä tarkoittaa, että isompi asunto tulee olemaan kallis hankinta. Se saattaa tulla eteen viimeistään siinä vaiheessa kun lapset ovat teini-iässä. Vaikka kuinka toivoisin, että asuntoja kaavoitettaisiin todella ripeästi lisää ja hintataso järkiintyisi, niin näin tuskin tulee tapahtumaan.

Nykyisin asumme 90 neliön neliössä. Pohja on perinteinen, kolme huonetta ylhäällä, olohuone ja keittiö alhaalla. Pärjäämme näillä neliöillä ja lähes olemattomalla säilytystilalla siten, että karsimme tavaraa emmekä harrasta mitään tilaavievää kotona (kuten ompelua tai nikkarointia). Jalkapalloa ja sählyä pystyy näköjään pelaamaan vaikka kuinka pienessä olohuoneessa.

Olemmekin mieheni kanssa vitsailleet tehneemme 200 000 euron innovaation, kun keksimme, että voisimme rajata olohuoneen liukuovilla makuuhuoneen ja olohuoneen yhdistelmäksi.

Sattuikin sopivasti, että netissä tuli vastaan tällainen video, jossa esitellään taitettavia huonekaluja. Tuollainen sänky seinälle, niin olohuoneesta saisi toimivan oleskelutilan.

Luulisi, että kasattaville huonekaluille olisi tilausta, kun asuntojen hinnat pääkaupunkiseudulla aina vain nousevat. Silti jotenkin hirveän vankassa omassakin päässä on se, että olohuoneen on oltava olohuone, keittiön keittiö ja jokaisella lapsella on oma huone. Tarkemmin ajateltuna tuo on varsin uusi ja turhan jumiutunut ajatus. Pitkään Suomessakin asuttiin pirteissä, joissa kaikki olohuone, keittiö ja makuuhuone olivat samassa tilassa.

Kun elintaso nousi, lisääntyi myös huoneiden määrä. Nykyisinkin olisi tietysti mahdollista muuttaa lisätilan perässä pois pääkaupunkiseudulta. Mutta välttämättä pelkkä lisätila ei kaikille tarkoita elintason nousua. 

Ehkä asioita voisi ajatella uudella tavalla myös huoneiden käyttötarkoitusta miettiessä. YIT markkinoi sinkuille miniasuntoja, joihin voi halutessaan ostaa valmiiksi asennettuina kasattavia huonekaluja. Rakennusliikkeiden kannattaisi miettiä, pitäisikö uudenlaisia ratkaisuja tarjota myös perheille ainakin pääkaupunkiseudulla.

Edelleen taitaa vaan elää vahvana ajatus, että suomalainen perhe haluaa omakotitalon omalla tontilla. Hyvä haave sekin, tosin ei jokaisen perheen unelma.

Miksi perustin blogin

Perustin blogin kahvipöytäseurakseni. Kotiäitinä töistä kaipaa monesti etenkin työkavereita ja heidän kanssaan käytyjä kahvipöytä- ja lounaskeskusteluja. Blogissa voin pohdiskella ajankohtaisia aiheita ainakin itseni kanssa, ja ilahduttavasti nyt jo muutaman lukijankin kanssa.

Lisäksi ajattelin, että blogin verukkeella tulee ehkä käytyä seuraamassa eri aiheisia luentoja, luettua kirjoja ja ylipäätään aktivoitua omaa ajattelua.

Tärkeää on myös se, että nyt tulee kirjoitettua edes hieman muutakin kuin kauppalistoja ja tekstiviestejä.

Huomaankin jo nyt, että aika moni blogipostauksistani on kommentointia päivän Hesarin juttuihin, no niistä siellä töissäkin puhutaan -ainakin joskus.

Kummastelua kuplasta

Jokainen elää omassa kuplassaan ja siitä kuplasta maailma näyttää yhtenäisemmältä ja selkeämmältä kuin mitä se todellisuudessa onkaan.

Minun kuluttajakuplani on pääkaupunkilaisen, luonnonvarojen riittävyydestä ja ilmastonmuutoksesta (jonkin verran) huolestuneen äidin. Kuplastani katsottuna kuluttajan maailma näyttää kärjistetysti tältä: Kaikilla on liikaa tavaraa ja ylimääräisestä halutaan eroon, säilytystilaa on liian vähän, uusia tuotteita hankkiessa hintaa tärkeämpää on laatu ja eettisyys. Ostoksilla käynti on rasittavaa ajanvietettä ja ammattijärjestäjä saisi tulla kotiini ja kellariini urakoimaan koska tahansa. Tavaroiden hankkiminen ja maailman tavarapaljous ahdistaa ekologisista syistä ja halvan tavaran tuottamiseen liittyvien epäkohtien vuoksi.

Siksi olikin kiva lukea tänään Hesarin toimittajan kolumnia. Siinä kerrottiin, että ”tyhjänpäiväinen shoppailu alkaa tuntua onnettoman vanhanaikaiselta, kun kierrätys ja tuunaaminen ovat arvossaan”.

Shoppailun ja yksittäisten ihmisten toiminnan vaikutus vaikkapa ilmastonmuutokseen on häviävän pieni, mutta hienoahan se olisi, jos ihmiset miettisivät kaksi kertaa, kannattaako viiden euron halpapaitaa ostaa joka sesongissa.

Oman kuplan näkökulmaa toistaville ajatuksille on kiva nyökytellä ja ajatella, että hyvään suuntaan ollaan menossa.

Kun kuplasta astuu sivummalle, maailma näyttää kuitenkin aika erilaiselta. Olen vasta oman blogin aloittamisen jälkeen alkanut lueskella säännöllisesti monia blogeja. Minua on yllättänyt se, kuinka merkittävässä osassa tuotteet ja tavaroiden esittely on blogeissa. En edes seuraa Suomen suosituimpia blogeja, jotka ovat kaikki muotiblogeja. Myös suosituissa perheblogeissa tuotteiden ja tavaroiden esittelyä on paljon.

Tuotteiden esittely on tietysti hyvä keino saada blogiin sisältöä säännöllisesti, aina riittää uutta kerrottavaa. On ollut hieman yllättävää huomata, kuinka haltioissaan tavarasta bloggarit ovat. Kun näytteeksi on saatu mitä tahansa tuotetta maksutta, sitä esitellään kovalla innolla. Myös blogien kommentoijat ovat tuote-esittelyistä innoissaan, ainakin kommenttien perusteella siltä näyttää.

Blogikuplasta maailmaa tarkkaileva ei todellakaan voi sanoa, että shoppailu (tai siihen valmistautuminen) olisi vanhanaikaista. Tai sitten seuraan aivan vääriä blogeja. Niin kulutus- ja tuotekeskeiseltä maailma niissä näyttää. Ehkä blogeista onkin turha etsiä signaaleja tulevasta, vaan ne kuvaavat tämän ajan henkeä. Eikä toisaalta voi unohtaa monia tuunaus- ja ekoblogeja.

Taitaa mennä vielä pitkään ennen kuin blogilistan Top 10:ssä on ilmastoblogi tai kierrätysblogi tai hetkeä, jolloin shoppailu halpavaatekaupoissa on lukiolaisten mielestä täysin vanhanaikaista.

Päivän havainto nro 2:

Jos nuoriso on kulutuskeskeistä, niin osaavat vanhatkin. Satuin käymään eräänä arkipäivänä heti aamuyhdeksältä paikallisen osuuskaupan keskikokoisessa myymälässä. Kaupassa oli jo tuohon aikaan käytössä kolme kassaa ja jokaiselle niistä oli pitkä jono.

Kysyin myyjältä, onko heillä aina näin täyttä. Myyjä vastasi, että ei yleensä, mutta tänään on kahvi tarjouksessa.

Uusi silmäys jonoon paljasti, että jokaisessa ostoskorissa olikin sama kahvipaketti.

Rahalla pääsee helpolla

On muodikasta osallistua keräyksiin, joissa lahjoitetaan tietty tavara tietylle henkilölle. Yksilöllisyyttä arvostavaa ihmistä innostaa, kun juuri minä saan antaa lahjan juuri hänelle.

Etenkin jouluna on menossa monenlaisia keräyksiä facebookissa ja eri organisaatioilla.

Olen osallistunut useana vuonna Malmin seurakunnan järjestämään Lahja lapselle -keräykseen. Siinä pyydetään sähköpostitse lapsen esittämä lahjatoive, ja lahjoittaja hankkii lahjan sekä toimittaa sen seurakuntaan. Keräys on todella suosittu, koska ainakin tänä ja viime vuonna lahjat loppuivat kesken.

Ensimmäistä kertaa osallistuessani olin todella innoissani. Oma esikoiseni oli vauva eikä kaivannut lahjaa. Siksi olikin ihanaa saada ostaa pienelle lapselle toivottu lahja ja paketoida se.

Seuraavana vuonna suurin uutuudenviehätys oli kadonnut ja minulla oli kauppaseuranani kaksi lasta. Hikisenä pakkasin lahjaa kaupan eteisessä, jotta paketti ehtii ajoissa perille.

Tänä vuonna olin viisastunut vahingosta ja sovimme mummon eli anopin kanssa, että pyydän meille molemmille yhden lahjatoiveen ja mummo hankkii lahjat. No, tällä kertaa toiveeksi osui pari erilaista konsolipeliä. Mummo ei innostunut oudon nimisten pelien hankkimisesta, joten päädyin taas ostoksille.

Kauppaseurueessa olivat minä, kaksi alle kuusivuotiasta lasta ja vauva vaunuissa. Pienen konsolipelikaupan ahtaalla käytävällä jonotellessa mietin, että ehkä tämän lahjoittamisen voisi tehdä jotenkin helpomminkin. Ai niin, voi lahjoittaa rahaa jollekin tilille. Kuinka kätevää! Tuo hetki konkretisoi sen, miksi erilaisissa keräyksissä on sivukuluja. Joku tekee monta hommaa minun puolestani.

Muutaman päivän kuluttua viimein paketoin lahjat ja seuraavana päivänä kiikutin ne kirkolle. Kaikissa vaiheissa olisi ollut mahdollisuus unohtaa ja myöhästyä. Mutta nyt, siellä ne lahjat odottavat toivottavasti onnellista saajaansa.

Ehkä ensi vuonna kuitenkin osallistun johonkin rahakeräykseen.

Trendit tulevat ja menevät, siksi onkin jännä nähdä, kuinka kauan yksilöityjen lahjakeräysten suosio jatkuu. Huomaako yhä useampi jossain vaiheessa, että on helpompaa jättää säätäminen siihen erikoistuneiden organisaatioiden tehtäväksi. Hienoa joka tapauksessa on, että on erilaisia vaihtoehtoja auttamiseen.